Mietin taas. Hätäni oli kohonnut huippuunsa. Katsoin kovaa välttämättömyyttä silmästä silmään. Siinä istuin ilman mitään mahdollisuuksia, ilman ainoatakaan ystävää, ainoatakaan penniä. Minun täytyi tehdä jotakin. Mutta mitä? Minun täytyi saada työtä — mistä? Kysyin, tiesikö hän, tarvittiinko missään lähiseudulla palvelijaa.
Ei, sitä hän ei tietänyt.
"Mikä on seudun pääelinkeino? Mitä suurin osa ihmisistä tekee?"
"Muutamat tekevät maatyötä, toiset ovat Mr. Oliverin neulatehtaassa ja valimossa."
"Käyttääkö Mr. Oliver naisia työssään?"
"Ei, se on miesten työtä."
"Mitä naiset sitten tekevät?"
"En tiedä", oli vastaus. "Yksi tekee sitä, toinen tätä. Köyhät koettavat tulla toimeen niin hyvin kuin voivat." Hän näytti väsyvän kysymyksiini, ja mitä oikeutta minulla itse asiassa olikaan vaivata häntä? Pari naapuria tuli sisään, ja tuoliani nähtävästi tarvittiin. Jätin hyvästi.
Kuljin katua eteenpäin ja katselin jokaista taloa sen molemmilla puolilla, mutta en voinut keksiä minkäänlaista tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut astua johonkin niistä. Harhailin ympäri kylää, loittonin väliin kappaleen matkan päähän siitä ja palasin taas takaisin. Tätä kesti tunnin tai pari. Uupuneena ja nälän vaivaamana käännyin eräälle sivutielle ja istahdin pensasaidan suojaan. Ei kuitenkaan kulunut montakaan minuuttia kun taas olin jaloillani ja koetin taaskin etsiä jotakin apua tai edes neuvoa. Tien päässä oli sievä pieni talo, jonka edessä oli hyvin hoidettu puutarha, täynnä kukkivia kasveja. Pysähdyin sen eteen. Mitä asiaa minulla oli tuohon valkeaoviseen taloon, mitä syytä kosketella sen kellonnauhaa? Menin kuitenkin lähemmäksi ja vedin nauhasta. Ystävällisen näköinen, siististi puettu nuori nainen avasi oven. Matalalla, vapisevalla äänellä kysyin, tarvittiinko talossa palvelijatarta.
"Ei", sanoi hän, "meillä ei ole palvelijaa."