"Ei varsin kauas — kenties kolmen peninkulman päähän. Hänen isänsä on äkkiä kuollut. Hän on nyt Marsh End'issa ja tulee luultavasti viipymään vielä pari viikkoa."
"Onko talossa ketään naista?"
"Ei muita kuin minä, joka olen taloudenhoitaja."
En voinut pyytää häneltä apua, vaikka olinkin jo maahan vaipumaisillani. En osannut vielä kerjätä. Hoipertelin taaskin eteenpäin.
Vielä kerran otin nenäliinani — vielä kerran ajattelin leipiä pienen myymälän ikkunassa. Oh, jospa saisin edes hiukkasen — edes suupalan vaimentaakseni nälän tuskaa! Vaistomaisesti käännyin taaskin kylää kohti, löysin myymälän ja menin sisään, ja vaikka huoneessa oli muitakin kuin äsken näkemäni vaimo, uskalsin kysyä, antaisiko hän minulle leivän nenäliinastani.
Hän katseli minua silminnähtävästi epäillen. "Ei, en koskaan myy tavaraani sillä tavalla."
Melkein epätoivoisena pyysin leivänpuolikasta, mutta hän kielsi taaskin. "Enhän voi tietää, mistä olette saanut nenäliinan."
"Ettekö sitten ottaisi hansikkaitani?"
"En, mitä niillä tekisin?"
Lukija, ei ole hauskaa viipyä yksityiskohdissa. Muutamain ihmisten mielestä on voitettujen tuskien muisteleminen nautinto, mutta minun on vielä tänä päivänä vaikea palauttaa noita aikoja mieleeni. On tuskallista ajatellakin niin suurta nöyryytystä ja niin kovaa ruumiillista kipua. En soimannut niitä, jotka työnsivät minut takaisin. Tiesin, että muuta ei ollut odotettavissa ja että sitä ei voinut auttaa. Tavallinen kerjäläinen herättää usein epäluuloja, hyvin puettu ehdottomasti. Tosin en kerjännyt muuta kuin työtä, mutta eihän kenenkään velvollisuus ollut antaa sitä minulle. Ei ainakaan sellaisten, jotka näkivät minut nyt ensi kerran eivätkä tietäneet minusta mitään. Oikeassa oli sekin nainen, joka ei tahtonut ottaa nenäliinaani leivän hinnaksi, jos kerran tarjoukseni tuntui oudolta tai epäedulliselta. Mutta tahdon kertoa lyhyesti. Aihe tekee minut sairaaksi.