Minun silmissäni he olivat niin samanlaiset etten ymmärtänyt, missä vanha palvelija (sillä sellaiseksi päätin hänet nyt) näki eroa. Molemmat olivat vaaleita ja hentoja, molemmilla oli hienot sielukkaat kasvot.
Toisen tukka oli kenties yhtä vivahdusta tummempi ja eri tavalla
kammattu. Maryn vaaleanruskea tukka oli kammattu sileästi jakaukselle,
Dianan runsaat, vähän tummemmat kiharat oli koottu palmikoille niskaan.
Kello löi kymmenen.
"Nyt varmaan tahtoisitte illallista", huomautti Hanna, "ja sitä kai Mr.
St. John'kin tahtoo, kun hän tulee."
Ja hän ryhtyi valmistamaan illallista. Neidit nousivat aikoen nähtävästi vetäytyä sisähuoneisiin. Tähän hetkeen saakka olin niin syventynyt heidän katselemiseensa, ja heidän ulkomuotonsa ja keskustelunsa oli herättänyt minussa niin vilkasta mielenkiintoa, että olin melkein unohtanut oman onnettoman tilani, mutta nyt se palasi mieleeni. Vastakohta teki sen entistäkin kurjemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Ja kuinka mahdottomalta tuntuikaan pyytää tämän talon asukkaitten osanottoa, saada heitä uskomaan, että hätäni oli todellinen ja suomaan minulle lepopaikan harhailujen jälkeen. Kun vihdoin pääsin ovelle ja koputin sille epäröiden, tunsin, että ainakin viimeinen ajatus oli sula mahdottomuus. Hanna avasi oven.
"Mitä tahdotte", kysyi hän hämmästyneenä ja tarkasteli minua kädessään pitämänsä kynttilän valossa.
"Voinko puhua neitien kanssa", kysyin.
"Paremmin voitte sanoa minulle, mitä sanoisitte heille. Mistä tulette?"
"Olen vieras tällä paikkakunnalla."
"Ja mitä asiaa teillä on tänne näin myöhään?"
"Tahtoisin yösijaa jossakin vajassa tai missä tahansa ja palan leipää syödäkseni."