"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.
"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole pakanallinen, vaan kristillinen filosofi — Kristuksen seuraaja. Hänen opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani. Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun, kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa, eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.
"Hän on viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]
"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"
"Cui bono? Ette."
Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki, en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.
"Mikä on?" kysyin.
"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.
Tämäpä merkillistä.
Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.