"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?
"Niin."
"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.
"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"
"Ehdottomasti."
"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta lähteestä."
"Me olemme serkkuja."
Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani, ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä oli rikkautta — rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa. Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua tulvillaan.
"Oh, minä olen iloinen — olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.
"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."