"Jonka te olette saanut."
"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen, mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta vaan päättäkäämme se heti paikalla!"
"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."
"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää.
Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"
"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan omaksenne."
"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni — olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, — saada maksaa osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä eliniäkseni."
"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä, mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät, minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa eteenne, ette —"
"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne — vai kuinka?"
"Jane, minä tahdon olla veljenne — sisareni ovat sisarenne ilman että vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."
"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas — minä uppoamaisillani kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"