"Tulen kyllä siihenkin. Mr. Edward rakastui tähän kotiopettajattareen. Palvelijat sanoivat, etteivät he koskaan ole nähneet sellaista rakkautta. Hän oli alituisesti tytön kintereillä — he pitivät heitä silmällä, kuten palvelijain tapa on — ja piti häntä suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maan päällä. Muitten mielestä tyttö ei ollut mikään kaunotar. Hän oli pieni, laiha olento — melkein lapsi. En itse koskaan nähnyt häntä, mutta Lea, sisätyttö on kertonut minulle hänestä. Lea piti kyllä hänestä. Mr. Rochester on neljänkymmenen korvilla ja tyttö ei ollut vielä kahtakymmentä, ja, nähkääs, kun miehet hänen iässään rakastuvat nuoriin tyttöihin, ovat he usein kuin lumotuita. No niin, Mr. Rochester tahtoi naida tytön."
"Saatte toiste kertoa minulle tämän osan jutusta", sanoin, "mutta nyt minulla on erityinen syy saada tietoja tulipalosta. Epäiltiinkö, että mielipuolella, Mrs. Rochesterilla, oli osansa siinä?"
"Osuitte oikeaan, Miss. On aivan varmaa että se oli hän eikä kukaan muu, joka sytytti tulen. Hänellä oli hoitaja, nimeltä Mrs. Poole. Tämä oli kykenevä nainen ja hyvin luotettava, mutta hänellä oli yksi vika, mikä muuten on yleinen hänen ammatissaan. Hän piti takanaan omaa taskumattia ja otti silloin tällöin pisaran liikaa. Se on kyllä annettava anteeksi, sillä hänellä oli vaikea ammatti, mutta se oli vaarallista, sillä kun Mrs. Poole nukkui sikeässä unessa nautittuaan liikoja, otti mielipuoli nainen, joka oli viekas kuin noita, avaimet hänen taskustaan, lähti huoneestaan ja kulki ympäri taloa tehden ilkeitä kepposiaan, mitä milloinkin mieleen johtui. Sanovat, että hän kerran oli vähällä polttaa isännän vuoteeseen, mutta siitä en tiedä mitään. Kuinka olikaan, sytytti hän tuona yönä ensin oman huoneensa vieressä olevan huoneen verhot ja meni sitten alakertaan, löysi kotiopettajattaren huoneen (oli kuin hänellä olisi ollut jotakin tietoa asiain laadusta ja hän näytti kantavan kaunaa kotiopettajatarta kohtaan) ja sytytti hänen vuoteensa — onneksi siinä ei maannut kukaan. Kotiopettajatar oli pari kuukautta sitten lähtenyt tiehensä, ja Mr. Rochester oli etsinyt häntä kuin kalleinta maailmassa, mutta kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Mr. Rochester tuli hurjaksi — aivan hurjaksi surusta. Hän ei koskaan ole ollut hurja, mutta menetettyään tytön kävi hän vaaralliseksi. Hän ei sietänyt ketään lähellään. Hän lähetti Mrs. Fairfaxin, taloudenhoitajattaren, kauas pois ystäviensä luo, mutta hän teki sen hyvin kauniisti ja määräsi rouvalle elinkautisen eläkkeen, ja sen hän ansaitsikin, sillä hän oli hyvä nainen. Miss Adèle, kasvatti, pantiin kouluun. Sitten hän katkaisi kaiken yhteyden seurapiirinsä kanssa ja sulkeutui linnaansa kuin erakko."
"Mitä! Eikö hän lähtenytkään Englannista?"
"Lähtenyt Englannista? Siunatkoon, ei toki. Hän ei tahtonut kulkea talonsa kynnyksen yli paitsi öiseen aikaan, jolloin hän haamun lailla kulki pihalla ja hedelmätarhassa kuin olisi hän ollut järjiltään — ja sitä hän epäilemättä olikin. Viisaampaa, rohkeampaa ja reippaampaa herrasmiestä kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo kotiopettajatar-peijakas tuli hänen tielleen, en koskaan ole nähnyt. Hän ei ollut viinaanmenevä, ei pelaaja eikä hurjistelija, kuten muutamat, eikä hän mikään kaunis ollut, mutta rohkeutta ja tahtoa hänellä oli kuin miehellä ainakin. Minä nähkääs tunsin hänet pojasta asti, ja kyllä minä puolestani olen usein toivonut, että tuo Miss Eyre olisi pudonnut järveen ennenkuin tuli Thornfield Halliin."
"Mr. Rochester oli siis kotona kun tuli pääsi irti?"
"Oh tietenkin. Kun kaikki oli jo ilmitulessa, meni hän kolmanteen kerrokseen ja auttoi palvelijat ulos ja meni sitten pelastamaan mielipuolta vaimoansa. Silloin hänelle huudettiin, että nainen oli katolla, ja siellä hän seisoi sakaroilla huojuttaen käsiänsä ja huutaen sellaisella äänellä, joka kuului peninkulman taakse. Minä näin hänet omin silmin ja kuulin hänen äänensä. Hän oli kookas nainen ja hänellä oli pitkä, musta tukka, jonka näimme hulmuavan liekkejä vastaan. Minä näin ja monet muut näkivät Mr. Rochesterin kiipeävän ullakkoikkunan kautta katolle, kuulimme hänen huutavan 'Bertha!' Näimme hänen lähestyvän naista, mutta silloin tämä päästi kauhean huudon ja hyppäsi alas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi musertuneena kivityksellä."
"Kuolleenako?"
"Kuolleena tietysti, yhtä kuolleena kuin kivet, joita hänen verensä punasi."
"Hyvä Jumala!"