"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta, vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö ojentaen minulle kirjansa.
Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni mukaan näytti Rasselas ikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin. Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa. Uskalsin taaskin häiritä häntä.
"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä on
Lowoodin laitos?"
"Se on talo, jossa tulet asumaan."
"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla muista kouluista?"
"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut, me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai äitisi ole kuollut?"
"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."
"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."
"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"
"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa vuodessa."