"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.
"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön — mene —"
"Minne minun pitää mennä?"
"Omaa tietäsi — hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."
"Kuka se on?"
"Tiedät hyvinkin — St. John Rivers."
"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän osaa rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies, ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir, enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään viehättävää — hän ei huomaa edes nuoruuttani — hän antaa arvoa vain muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"
Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta, sokeata isäntääni. Hän hymyili.
"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"
"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen! Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän vain nähdä, kuinka paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut luotanne."