"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"
Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin saakka.
"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin, mitä Mr. Edward" — John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä — "tiesin, mitä Mr. Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että tukka heilahti.
"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi, kuulin sanat:
"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten: "Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."
Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.
"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."
En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen, vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä, joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen, ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa ja ajattelevat vain maallisia asioita.
Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti kalpealta ja laihalta — hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi, koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin. Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa, oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä joskus olen voinut hänelle osoittaa.
Kertomukseni lähenee loppuansa — vielä pari sanaa kokemuksistani avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon, joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa. Pidän itseäni äärettömän onnellisena — onnellisempana kuin mitä kieli voi kertoa — koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen. Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti, luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on täydellinen sopusointu.