Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.
"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."
Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä. Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut. Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen, jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä. Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa, jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.
"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"
Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta. Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen kasvoillaan.
Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa. Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat kaikille mieluisen vapaudentunteen.
Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen toivottaman vinkumisen ulkona.
Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin, hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.
Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen himmeässä valossa.
"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.