Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.
"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti, "tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa, onkin kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen, vaan on toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen esimerkkiänsä ja, jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne. Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään, punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja pelastaa hänen sielunsa — jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä, tämä tyttö on — valehtelija!"
Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat: "Kauheata!"
Mr. Brocklehurst jatkoi:
"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli vihdoin pakoitettu eroittamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajatar, johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään tahraantuisi." Tämän ylevän päätöksen jälkeen Mr. Brocklehurst pani päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka nousi, kumarsi Miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi.
"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!" Siinä minä siis seisoin korotetussa asemassani, minä, joka olin sanonut kuolevani häpeästä, jos minun pitäisi omilla jaloillani seisoa keskellä huonetta, ja nyt olin asetettu korkealle häpeäpaaluun kaikkien nähtäväksi. Ei mikään kieli voi kuvata tunteitani, mutta juuri kun ne alkoivat nousta kiehumapisteeseensä, tukahuttivat hengitykseni ja pusersivat kurkkuani, kulki eräs tyttö ohitseni ja katsoi minuun. Mikä omituinen valo loisti hänen silmistään! Minkä oudon tunteen tuo valonsäde herätti minussa! Kuinka tuo uusi tunne nostatti minua! Oli kuin olisi marttyyri, sankari kulkenut orjan tai uhrin ohitse ja jakanut hänelle osan voimastaan. Hallitsin tunteitteni nousevan kuohun, nostin pääni pystyyn ja seisoin lujemmin tuolillani. Helena Burns kävi kysymässä jotakin hyvin vähäpätöistä asiaa Miss Smithlltä, sai toreja kysymyksensä joutavuuden tähden, palasi paikalleen ja hymyili minulle kulkiessaan ohitseni. Mikä hymyily! Muistan sen vieläkin ja tiedän, että se lähti hienosta, todella rohkeasta sielusta, se valaisi hänen säännölliset piirteensä, hänen läpikuultavat kasvonsa ja syvät, harmaat silmänsä kuin heijastus enkelin kasvoista. Ja kuitenkin oli Helena Burns'kin tällä hetkellä varustettu "epäsiistin" polttomerkillä. Tuskin tunti sitten olin kuullut Miss Scatcherdin tuomitsevan hänet vesi- ja leipäpäivälliselle seuraavana päivänä, hän kun oli tahrinut erään ompelumallin piirtäessään sen itselleen. Niin puutteellinen on inhimillinen luonto! Kirkkaimmallakin taivaankappaleella on pilkkunsa, mutta Miss Scatcherdin ja hänen kaltaistensa silmät näkevät vain nämä vähäpätöiset puutteet ja ovat sokeat tähden koko loistolle.
Kahdeksas luku.
Ennenkuin puoli tuntia vielä oli kulunutkaan, löi kello viisi, kouluhuone tyhjeni ja kaikki menivät ruokasaliin teelle. Uskalsin vihdoin laskeutua alas. Oli jo hämärä. Vetäydyin erääseen nurkkaan ja istahdin lattialle. Tuo tenho, joka oli niin kauan pitänyt minua pystyssä, alkoi hälvetä, vastavaikutus pääsi voitolle, ja niin voimakas oli tuska, joka valtasi minut, että kaaduin pitkäkseni ja painoin kasvoni lattiaan. Nyt itkin, Helena Burns ei ollut luonani, mikään ei pitänyt minua pystyssä, heittäydyin kokonaan tuskani valtaan, ja kyyneleeni valuivat virtanaan. Olin aikonut olla niin hyvä, saada niin paljon aikaan Lowoodissa, saada niin paljon ystäviä, ansaita arvonantoa ja rakkautta toisten puolelta. Olin edistynytkin jo huomattavasti. Samana aamuna olin päässyt luokkani ylimmälle sijalle, Miss Miller oli kiittänyt minua lämpimästi, Miss Temple oli hymyillyt hyväksyvästi, olipa luvannut opettaa minulle piirustustakin ja antaa minun ruveta lukemaan ranskaa, jos vielä kaksi kuukautta eteenpäin menestyisin yhtä hyvin. Toverini olivat kohdelleet minua hyvin, ikäiseni olivat pitäneet minua vertaisenaan, kukaan ei ollut vieronut minua — ja nyt makasin tässä taaskin muserrettuna ja poljettuna, ja voisinko koskaan nousta?
"En koskaan", ajattelin ja toivoin palavasti kuolemaa. Purkaessani tämän toiveen katkonaisiin nyyhkytyksiin kuulin läheneviä askeleita. Hypähdin pystyyn. Helena Burns oli taaskin lähelläni, sammuvan tulen valossa näin hänen tulevan läpi pitkän, tyhjän huoneen, kädessään kahvikuppi ja leipää minua varten.
"Kas niin, syö hiukkasen", sanoi hän, mutta minä työnsin sekä leivän että kahvin pois, sillä en luullut voivani niellä ainoatakaan pisaraa tahi murusta. Helena katseli minua, luultavasti hämmästyneenä. En voinut vieläkään hillitä kiihtymystäni, vaikka kovasti koetinkin, vaan itkin ääneen. Helena istahti lattialle viereeni, kietoi käsivartensa polviensa ympäri, painoi päänsä niitä vasten ja istui hyvän aikaa tässä asennossa äänetönnä kuin intiaani. Minä puhuin ensimäiseksi: