Katsoin taas ulos. Ajoimme juuri erään kirkon ohi, näin sen matalan, leveän tornin taivasta vastaan ja kuulin kellon lyövän neljännestuntia. Eräällä mäen rinteellä näin kapean rivin valoja: nähtävästi joku kylä tai talo. Noin kymmenen minuutin kuluttua ajaja nousi ja avasi kaksoisportin, ajoimme sisään ja se läjähti kiinni jälkeemme. Ajoimme nyt hitaasti ylös käytävää ja tulimme pitkämäisen talonpäädyn eteen. Yhdestä verhotusta kaari-ikkunasta loisti kynttilän valoa, kaikki muu, oli pimeätä. Vaunut pysähtyivät päätyovelle, palvelustyttö avasi sen, astuin alas ja menin sisään.
"Olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä, Miss", sanoi tyttö, ja minä seurasin häntä läpi neliskulmaisen eteisen, jossa oli korkeita ovia joka puolella; hän johdatti minut erääseen huoneeseen, jonka kaksinkertainen valaistus — takkavalkea ja kynttilä — ensin häikäisi pimeyteen tottuneita silmiäni. Kun taas voin nähdä, oli edessäni hauska ja kodikas näky.
Sievä, pieni huone, pyöreä pöytä iloisen takkavalkean ääressä, korkeaselkäinen, vanhanaikuinen nojatuoli, jossa istui mitä hupaisin pieni vanha rouva, musta silkkipuku yllä, lumivalkea musliiniesiliina edessä ja leskenmyssy päässä — pilkulleen se Mrs. Fairfax, jonka olin mielikuvituksessani nähnyt, vain lempeämmän ja ystävällisemmän näköinen. Hän kutoi sukkaa, suuri kissa makasi tyytyväisenä hänen jalkojensa juuressa, sanalla sanoen, mitään ei puuttunut tästä kotoisesta idyllistä. Tuskin voi rauhoittavampi näky odottaa uutta kotiopettajatarta: ei mitään painostavaa suuruutta, ei mitään ujostuttavaa loistoa, ja niin pian kuin tulin sisään, nousi vanha rouva vikkelästi tuoliltaan ja kiiruhti ystävällisenä minua vastaan:
"Kuinka jaksatte, rakas ystävä? Pelkäänpä, että teillä on ollut hirveä matka. John ajaa niin hitaasti ja teidän on varmaan vilu. Tulkaahan tulen ääreen!"
"Mrs. Fairfax, eikö niin?" sanoin.
"Olette oikeassa, istukaa!"
Hän johdatti minut omalle tuolilleen ja alkoi irroittaa huiviani ja avata hattuni nauhoja. Pyysin, että hän ei vaivautuisi minun tähteni.
"Vaivasta ei ole puhettakaan. Uskallanpa väittää, että kätenne ovat aivan kangistuneet kylmästä. Lea, tuo lasillinen kuumaa sitruunavettä ja tee pari voileipää! Tässä ovat ruokakamarin avaimet."
Ja hän veti taskustaan mitä emäntämäisimmän avainkimpun ja antoi sen palvelustytölle.
"Tulkaahan toki lähemmäksi tulta", jatkoi hän. "Olette kai tuoneet tavaranne mukananne, eikö totta, ystäväiseni?"