Arvoitus oli siis selvillä, tuo ystävällinen pieni leskirouva ei ollut mikään ylhäinen nainen, vaan riippuvaisessa asemassa kuten minäkin. En suinkaan pitänyt hänestä vähemmän sen vuoksi, olin päinvastoin entistä paremmalla tuulella. Tasa-arvoisuus välillämme oli siis todellinen eikä johtunut vain alentuvaisuudesta hänen puoleltaan. Sitä parempi; asemani oli nyt hyvin vapaa.
Kun vielä mietin tätä keksintöäni, tuli pieni tyttö hoitajansa seurassa juosten ruohokenttää pitkin. Katselin uutta oppilastani, joka ei heti näyttänyt huomaavan minua. Hän oli vielä täydellinen lapsi, ehkä seitsen- tai kahdeksanvuotias, pieni ja hento, hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot ja runsas, kihara tukka, joka ulottui vyötäisille saakka.
"Hyvää huomenta, Miss Adela", sanoi Mrs. Fairfax. "Tule tervehtimään tätä neitiä, joka on tullut opettamaan sinua ja tekemään sinusta sivistyneen naisen."
Tyttö tuli lähemmäksi.
"Cest la ma gouvernante?" kysyi hän hoitajaltaan osoittaen minua, ja tämä vastasi:
"Mais oui, certainement."
"Ovatko he ulkomaalaisia?" kysyin ihmeissäni, kun kuulin heidän puhuvan ranskaa.
"Hoitajatar on ulkomaalainen, ja Adela on syntynyt mannermaalla, jota hän luullakseni ei ole jättänyt ennenkuin kuusi kuukautta sitten. Kun hän tuli, ei hän ensin osannut sanaakaan englantia, eikä hän nytkään ole halukas yrittämään. Minä en ymmärrä häntä, hän sekoittaa niin paljon ranskaa englantiinsa, mutta lyönpä vetoa, että te saatte hyvinkin selvää hänen puheestaan."
Olin ollut siinä onnellisessa asemassa, että ranskanopettajanani oli ollut ranskalainen nainen, ja koska olin aina koettanut puhua ranskaa Madame Pierrot'n kanssa sekä sitäpaitsi viimeisen seitsemän vuoden aikana joka päivä lukenut pienen kappaleen ulkoa kiinnittäen etupäässä huomiota ääntämiseen ja jäljitellen mahdollisimman tarkasti opettajani ääntämistä, olin saavuttanut jonkinlaisen taidon puhua oikein ja sujuvasti ja luulin kyllä tulevani toimeen Mademoiselle Adelan kanssa. Hän tuli tarjoamaan minulle kätensä kuullessaan, että olin hänen opettajansa, ja kun menimme aamiaiselle, sanoin hänelle muutamia lauseita hänen omalla kielellään. Hän vastasi ensin lyhyesti, mutta kun olimme istuutuneet pöytään ja hän oli tarkastanut minua kymmenisen minuuttia suurilla pähkinänruskeilla silmällään, aloitti hän äkkiä oikean puhetulvan.
"Ah", sanoi hän ranskaksi, "te puhutte minun kieltäni yhtä hyvin kuin Mr. Rochester. Minä voin puhua teille kuten hänellekin, ja niin voi Sophiekin. Siitäpä hän tulee iloiseksi, kukaan täällä ei ymmärrä häntä, Madame Fairfax on vallan englantilainen. Sophie on hoitajani, hän tuli mukanani meren yli isossa laivassa, jossa oli savupiippu — kuinka siitä tuli savua! — ja minä olin sairas ja Sophie oli sairas ja niin oli Mr. Rochesterkin. Mr. Rochester makasi sohvalla kauniissa huoneessa, jota sanottiin salongiksi, ja Sophiella ja minulla oli pienet vuoteet toisessa paikassa. Olin vähällä pudota omastani, se oli kuin hylly. Ja, Mademoiselle —, mikä on teidän nimenne?"