Kun seurue siten hitaasti kulki väkijoukon läpi, sanoivat monet toisilleen: »Voi meidän rakasta, armollista kreivitärtämme! Kuinka kalpean ja hurskaan näköinen hän onkaan! Maria ristin juurella lienee ollut samannäköinen». Toiset virkkoivat: »Katsokaahan tuota kaunista poikaa! Hän on aivan samannäköinen kuin kirkkoomme maalattu pieni Johannes erämaassa». Toiset taas huudahtivat: »Kas kummaa naarashirveä! Ymmärtämättömät eläimetkin rakastavat hurskasta, hyvää kreivitärtämme». Moni äiti lausui lapselleen, jonka oli käsivarrellaan kantanut katsomaan armollista rouvaa: »Katsos, tuossa hän on, jonka tähden niin paljon olen itkenyt, ja josta niin usein olen kertonut. Kun hänet riistettiin meiltä, ei sinua vielä ollut maailmassa». Moni isä nosti poikaansa korkeammalle ja sanoi: »Näetkö hänet nyt? Hän teki sinulle jo hyvää sinun vielä kehdossa maatessasi». Moni vanhus, joka vaivalloisesti sauvansa nojassa oli päässyt lähelle saattuetta, itki ja nyyhkytti ilosta vielä kerran eläessään nähdessään Genoveevan.

Kun Genoveeva oli saapunut linnanpihalle, näki hän sisemmän linnanportin luona koko lähiseudun ritarirouvat ja -neidot. Toinen toisestaan tietämättä oli itsekukin saapunut toivottamaan Genoveevaa tervetulleeksi. Kaikki olivat ihastuksissaan hänen viattomuudestaan ja riemuitsivat hänen ihmeellisestä pelastuksestaan. He iloitsivat vielä erikoisesti siitä, että kaikki siten sopimuksetta olivat kokoontuneet, ja ettei yhtäkään puuttunut. He pitivät tätä päivää naisellisten hyveitten riemupäivänä ja kaikkien vaimojen ja neitojen yleisenä kunnia- ja ilojuhlana. Kaikki he olivat pukeutuneet kauneimpiin koruihinsa kuin suurena juhlana ja etunenässä seisoi kaunis impi aivan valkeassa puvussa ja nauha mitä ihanimpia tosihelmiä kaulallaan. Hän ojensi Genoveevalle ikivihreistä myrteistä kiedotun seppeleen vienoine, lumivalkeine kukkineen hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa viehkeäksi merkiksi. »Ota tämä seppele meidän kaikkien nimessä», neito lausui syvästi liikutettuna, »kauniimman voittoseppeleen on Jumala tallettanut Sinulle taivaassa».

Genoveeva ei tuntenut nuorta tyttöä, mutta toiset ritarinaiset sanoivat hänelle, että tämä oli Bertta, sama hyvä tyttö, joka oli käynyt häntä vankilassa tervehtimässä, ja joka silloin ei ollut vielä neljäntoistavuotiaskaan. »Jalo rouva», he sanoivat, »tämä oli ainoa, joka häpeässänne ja kurjuudessanne piti teistä huolta. Siksi tulee hänen myös ensimmäisenä päästä osalliseksi ilostanne». Kun Genoveeva katseli neitosta ja näki tutut helmet hänen kaulallaan, silloin tuo kauhea yö vankilassa taas muistui hänen mieleensä. Silmät taivasta kohden luotuina hän huudahti: »Kuka olisi luullut silloin, kun minut lapsi käsivarrella vietiin näitten muurien sisältä, että näin palaisin? Ainoastaan Sinä, Jumala, tiesit sen jo silloin, ja määräsit minulle tämän ilon». Ottaessaan melkein punastuen seppeleen neidon kädestä, hän jatkoi: »Jos Sinä jo täällä maailmassa suot niin paljon kunnioitusta ja rohkaisua viattomuudelle, miten onkaan oleva kerran taivaassa?»

»Aivan niin, armollinen rouva», Wolf sanoi, »viattomuutta ei aina niin kunnioiteta, ja harvoin sen ylistykseksi vietetään tämänkaltaisia juhlapäiviä, mutta joskus Jumala kumminkin sallii niin käyvän antaakseen meille vähän esimakua siitä ilosta, jonka Hän on meille taivaassa tallettanut. Sitten hän herransa puoleen kääntyen puhui: »Hyvä herra, olen kahdeksankymmenen ikävuoteni kuluessa usein voitokkaana saapunut tähän linnaan, mutta sellaista voitonpäivää, jollainen tämän naisen osaksi on tullut, en vielä milloinkaan ole kokenut.» — »Wolf», kreivi lausui, »siksi se onkin itse Jumalan asettama, se on ihanin riemujuhla, hyveen voitettua paheen.» Kaikki ritarit ja vallasnaiset myönsivät vanhuksen puheen oikeaksi, mutta neidot tekivät vielä erikoisen päätöksen, että ikivihreitä valkokukkaisia myrtinoksia vastedes käytettäisiin morsiusseppeleiksi neitseellisen viattomuuden ja aviouskollisuuden vertauskuvina, mikä tapa on säilynyt monilla seuduilla meidän päiviimme asti.

Päivän monet riemut, paljo itkeminen ja puhuminen olivat rasittaneet Genoveevaa, niin että hän oli aivan uuvuksissa. Hänet vietiin viipymättä huoneeseensa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Kiitettyään vielä kerran Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja puhuteltuaan hetkisen Drakon leskeä ja orpolapsia ja vakuutettuaan huolehtivansa heistä, hän meni levolle valmiiksi laitetulle vuoteelle. Uskollinen Berta hoivasi tästä lähtien aina Genoveevaa, joka ei halunnutkaan ketään muuta itseään palvelemaan.

XVII

Genoveeva näkee jälleen vanhempansa

Sillä välin kuin Siegfriedsburgissa kaikki mitä hartaimmin iloitsivat, Brabantin herttuan linnassa vielä vallitsi mitä syvin murhe. Wolf-vanhus tarjoutui viemään ilosanoman Genoveevan löytymisestä hänen vanhemmilleen, mutta kreivi sanoi: »Rakas, vanha ystäväni, jää sinä tänne ja usko tuo vaivalloinen matka nuoremman miehen tehtäväksi. Tiedäthän, miten sinua rasitti viime paluumme saraseenien maasta ja kuinka monesti lausuit matkan varrella, että se oli oleva viimeinen retkesi». Wolf vastasi: »Ihminen päättää ja Jumala säätää. Hän on monien sotaretkieni hyväksi päätteeksi vielä suunnitellut minulle kunnia- ja riemuratsastuksen, enkä minä siitä tahdo luopua. Sallikaa minun lähteä, hyvä herra!» — »Mutta», kreivi lausui, »ajattelehan ikääsi, matkan pituutta, vuodenajan koleutta, rakas Wolf!» — »Tuo kaikki ei mitään haittaa», Wolf vastasi. »Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi rakkaan, armollisen kreivittären palattua, ja minusta tuntuu, etten saata kauniimmin lopettaa ritaripalvelustani kuin suorittamalla tämän ratsastuksen. Kun se on tehty, niin mielelläni antaudun rauhaan. Minä, vanha mies, laskeudun silloin levolle ja saatan nukkua viimeiseen päivään asti». — »No niin, lähteös siis matkaan, rakas, vanha, uskollinen sotakumppani», kreivi liikutettuna lausui. »Ota paras hevonen tallistani ja valitse vartiostoksi kaksitoista parhainta ratsumiestäni. Sano kalliille appivanhemmilleni kaikki, mitä jalo sydämesi kehoittaa sinua sanomaan ja mitä tiedät itsenikin tahtovan heille sanoa. Jumala olkoon oppaanasi ja tuokoon sinut jälleen takaisin syliini!» Genoveevakin oli vielä kerran kutsuttanut hänet luokseen ja käskenyt hänen sanoa hänen kalliille vanhemmilleen, mitä lapsenkunnioituksessaan ja rakkaudessaan vain saattoi keksiä.

Wolf ei koko yönä saanut lepoa. Jo ennen aamun sarastusta hän herätti ratsumiehet, oli itse apuna hevosia ruokittaessa ja satuloitaessa, kiirehti alinomaa lähtöä, nousi sitten täysissä varustuksissa hevosensa selkään ja lähti ratsumiehineen matkaan. Hän ratsasti koko ajan edellä ja huuteli toisille sadat kerrat päivässä: »Hei, toverit eteenpäin!» Ja niin kuljettiin päivä toisensa jälkeen aamusta varhain myöhään iltaan. Ratsumiehet kysyivät häneltä: »Miksi kiiruhdattekaan näin vinhasti, herra tallimestari?» mutta hän vastasi: »Ajatelkaa vanhempain surua, josta me saamme tehdä lopun. Jos kelpo mies saattaa poistaa kärsivältä muutamankaan surullisen hetken, ei hän saa ikävystyä mihinkään vaivannäköön eikä sääliä jäseniään. Ratsastimmehan usein urheasti iskemään haavoja ja tuottamaan kyyneliä, ratsastakaamme nyt kerran uljaasti haavoja parantamaan ja kyyneliä kuivaamaan! Soisinpa ratsullani olevan siivet kuten sillä, jonka kerran, ties missä, näin maalattuna ja joka minusta näytti hyvin merkilliseltä». Näin sanoen hän taas kannusti mustaa hepoaan.

Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä, kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle. Olen matkan varrella ajatellut jo paljon sitä enkä ole keksinyt mitään sopivaa tapaa. Mieluimmin huutaisin jo kaukaa: 'Genoveeva on löydetty, hän elää', mutta noin suin päin ei sitä sentään käy ilmoittaminen. Olen vanha sotamies ja tähän saakka olen vain kuuleman mukaan tiennyt, mitä pelästys on, ja kumminkin, omituista kyllä, säikähdytti minut tieto: 'Kreivitär elää', niin että vavahdin ja vieläkin tunnen joka jäseneni värisevän. Enpä olisi koskaan uskonut, että ilo voi niin miehenkin pelästyttää, mutta koska kaikkien ihmisten käy siten, niin voisi tämä äkkiarvaamaton ilosanoma sydämeen sattuvan nuolen lailla kerrassaan viedä vanhemmilta hengen. Minä nyt en kerta kaikkiaan osaa ilmaista heille asiaa vähitellen enkä taitavin sanoin johtaa keskustelua. Meikäläinen pystyy vain ohjaamaan miekkaa, muttei kieltä. Siksi on arvoisan piispan keksittävä jokin neuvo, sillä hän vasta oikein osaakin hellästi kohdella sydämiä».