Sen keskellä oli suuri asumus; äkkiä hän oli asukkaiden keskuudessa, mutta miehet ja naiset pakenivat pois. Amiraalin mukana olevat intialaiset menivät heidän peräänsä ja vakuuttivat heille, että vieraat olivat kunnon miehiä. Amiraali antoi lahjoittaa heille tiukuja, messinkisormuksia ja lasihelmiä, joista he hyvin ilostuivat. Kun hän näki, ettei heillä ollut kultaa eikä muutakaan arvokasta, hän katsoi sopivaksi jättää heidät rauhaan.
Kuninkaalle ja kuningattarelle hän ilmoittaa, että kymmenen espanjalaista riittäisi ajamaan kymmenentuhatta asukasta pakosalle. »He ovat niin arkoja ja pelkureita», kirjoittaa hän, »ettei heillä ole mitään muita aseitakaan kuin keppi, jonka kärki on tulessa kovetettu. He vaihtoivat mielellään näitä keppejä kaikkeen, mitä heille vain antoi. Kun olimme nousseet veneisiimme, juoksi rantaan suuri joukko intialaisia. Muuan heistä astui virtaan, tuli lähelle venettä ja piti pitkän puheen, mistä kukaan ei ymmärtänyt mitään, mutta panimme merkille, että tuon puheen kestäessä toiset intialaiset huutaen kohottivat kätensä taivasta kohti.»
Amiraali arveli heidän sillä tavalla ilmaisevan ilonsa heidän vierailustaan, mutta hän huomasi, että hänen intialaistensa väri muuttui; he tulivat kalpeiksi kuin vaha, vapisivat kovasti ja antoivat hänelle merkkejä, että hänen olisi lähdettävä virtaa alas niin pian kuin mahdollista, muutoin he löisivät hänet kuoliaaksi. Intialainen otti sitten erään kristityn jousen ja näytti sitä intialaisille selittäen, sikäli kuin amiraali ymmärsi, että he kaikki saisivat surmansa, sillä tämä jousi ampui kauas ja tappoi. Sitten hän otti miekan, veti sen huotrasta, näytti heille ja sanoi samaa, minkä jälkeen he kaikki pakenivat, mutta intialaisemme vapisivat yhä edelleen, sillä hän pelkäsi ja oli arka, vaikka olikin kookas ja vahva mies. Amiraali ei tahtonut lähteä joelta, vaan hän kulki sinne asti, missä tapasi intialaiset kaikki yhdessä ja punaisiksi maalattuina, niin alastomina kuin äiti oli heidät maailmaan saattanut, joillakuilla sulkatöyhtö päässään, kaikilla assegaikimppu kädessään.
»Lähenin heitä, annoin heille joitakin leivänpaloja, pyysin heiltä assegaita ja annoin heille niistä kenelle pienen tiu'un, kenelle messinkisormuksen ja toisille lasihelmiä, niin että kaikki rauhoittuivat, tulivat veneille ja luovuttivat kaikki, mitä heillä oli, hyväksyen vastineeksi mitä tahansa saivat. Merimiehet olivat tappaneet kilpikonnan, jonka kuori oli rikottu palasiksi. Laivapojat antoivat intialaisille siitä kynnenkokoisia palasia ja saivat vastaan kokonaisia assegainippuja.
Nämä intialaiset ovat aivan kuin toisetkin, uskovat samaten meidän olevan kotoisin taivaasta, antavat kaiken omansa vähäisimmästäkin pitämättä sitä arvottomana, ja olen varma, että jos heillä olisi kultaa ja mausteita, he samoin luovuttaisivat niitäkin. Näin sievän talon, pienen, kaksiovisen, kuten ne kaikki ovat, ja löysin sieltä ihmeteltävän teelmän sekä pölkkyjä, jotka oli koristeltu määrätyllä tavalla, jota en osaa kuvata. Mutta kattoon oli ripustettu isoja simpukoita ja muita esineitä. Luulin paikkaa temppeliksi ja kysyin merkeillä, rukoiltiinko täällä. He sanoivat: «ei»; äkkiä tuli muuan, joka antoi minulle kaikki, mitä hänellä oli, ja viittasi ylöspäin.»
Tiistaina joulukuun 4. päivänä
Heikossa tuulessa amiraali lähti satamasta, jolle oli antanut nimeksi Puerto Santo, ja jatkoi tutkimuksiaan pitkin rannikkoa.
Keskiviikkona joulukuun 5. päivänä
Jatkaessaan tänään matkaansa amiraali havaitsi maata lounaassa. Se oli hyvin iso saari ja oli intialaisten antamien tietojen mukaan varmaankin Bohio. Hän päätti lähteä Kuubalta eli Juanalta, jota hän tähän saakka oli pitänyt mantereena sen suuruuden vuoksi, ja lähteä lounaaseen, missä maa oli näkynyt. Tuuli piristyi, ja amiraali nostatti kaikki purjeet; meri oli rauhallinen ja virta tuki matkantekoa, niin että aamusta kello yhteen iltapäivällä kuljettiin kahdeksan (italialaista) penikulmaa tunnissa eikä tämä aika ollut täyttä kuuttakaan tuntia, sillä täällä sanotaan yön kestävän lähes viisitoista tuntia. Myöhemmin hän kulki kymmenen penikulmaa tunnissa, niin että hän auringonlaskuun mennessä oli edennyt kahdeksankymmentäkahdeksan penikulmaa eli kaksikymmentäkaksi leguaa, yhä lounaiseen suuntaan.
Kun yö tuli, hän määräsi karaveli Niñan, joka oli pikapurjehtija, menemään edeltä, jotta ehtisi satamaan vielä päivänvalolla. Kun se tuli sataman suulle ja huomasi sataman niin isoksi kuin Cadizin lahti, se lähetti edellänsä veneen, koska oli jo tullut pimeä, opastamaan soihdulla. Ennenkuin amiraali ehti paikalle, missä Niña luovi edestakaisin odottaen veneestä merkkiä purjehtiakseen sisään satamaan, veneen soihtu sammui. Kun karaveli ei nähnyt enää mitään valoa, se purjehti avomerelle ja sytytti soihdun amiraalia varten, jolle hänen lähestyessään kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Tällävälin sytytettiin veneessä uusi soihtu; Niña purjehti sisään satamaan, mutta amiraali luovi kaiken yötä sen ulkopuolella.