Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.
Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa olivat käsiteltävinä.
Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:
"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja surmattiin tänä onnettomana aikana."
Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:
"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".
Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.
Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.
Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".
Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet, unkarilaisten kuningatar).