Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.
Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.
Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen uutisen.
Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.
Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.
Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt lapsensa.
Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi hänen rinnoillaan.
Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa
Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.
Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:
"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän virkkoi: