Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä, ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut pienintäkään merkkiä pelosta.
Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin. Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista, joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä pidettiin enkelinä.
Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan vuoteelle.
Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä muutamia.
Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli jättänyt hänet yksin.
Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä syöksynyt syvyyteen.
Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.
Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa, jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.
Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi majaan. Hovinainen seurasi perästä.
Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä, hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.