Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai osakseen suurinta huomiota.
Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla. Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.
Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei kauneudessa voiton.
Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".
Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.
Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.
Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä. Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa, oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.
Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja hermostunut.
Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa, hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät "Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja". Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla", "Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka kantaa hänen nimeään.
Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka kehua nähneensä häntä läheltä.