Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään — kärsivällisyys ei kuulu Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia. Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.
Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.
Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan. Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.
XVI.
Keisarinna ja hyväntekeväisyys. — Keisariparin hopeahäät.
Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.
Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.
Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.
Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä tuskin koko Habsburgien valtakunnassa — enemmän Itävallassa kuin Unkarissakaan — on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta, jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.
Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä, ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.