Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua", hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."
Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi. Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen, missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.
Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui, hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.
Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät, jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina, kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.
Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi paikalta.
Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.
Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille tuttavilleen.
Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen. Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että nuorten kera.
Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana. Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan hoitooni hänen kasvatuksensa."
Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.