Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen, mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan. Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.
Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.
Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.
Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä jäädessä eteissaliin.
Mies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.
Hän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.
"Olemme hovista", vastaus kuului.
"Minkä näköinen keisarinna on?" kysyi mies edelleen.
Sillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:
"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä".