"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".
"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää hankkia minulle jotakin syötävää".
Viinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.
"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa! Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".
"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?" keisarinna kysyi hymyillen.
"Kahdeksankymmentä centisimeä", viinuri vastasi epäröiden.
Elisabet purskahti nauramaan.
"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena. "Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen annosta".
Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena. Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui hymyillen:
"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!"