Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle ihastustaan.
Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.
Hän ihaili kovin Napoleon Suurta.
"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon, Napoleonin synnyinkaupunkiin.
Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen, vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta rakennustaiteellista mestariteosta.
Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien, jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella, täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen, kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan tarkoittavat toimenpiteet.
Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen. Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.
Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.
"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi. "Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin — mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun olen vuorta kiipeämässä."