"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."
Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan sitä mistä hän nyt oli luopunut — itki astuessaan uuteen elämänsä vaiheeseen.
2.
Maria Antoinetten matka. — Vastaanotto Ranskassa. —
Hääjuhlallisuudet.
Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin, Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen rakastettava käytöstapansa ihastusta.
Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki, joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan", huudahti hän katkerasti itkien.
Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta, joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia naisia varten.
Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan — yksin paita, sukat ja kengätkin olivat vaihdettavat.
Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.
Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta: he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.