Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa, neiti Bertinin, ja lausui hänelle:
"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä unohtanut."
Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan. Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää koristaneet tukkaa.
Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika ovella.
Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen vioilleen.
"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden loitolle."
Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.
Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen, jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.
Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.
"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä päivällistä."