Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen.
Kreivitär luki sen ja virkkoi:
"Se on kuningattarelta."
Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen yhtymyksen kuningattaren kanssa.
Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette, astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.
Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin välityksellä.
Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys odotti heitä — kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.
Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää, ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät hänet ennen pitkää.
Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.
Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.
Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi Lontoossa.