"Oi, poikani on kuollut!"
"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."
Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:
"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."
Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.
Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:
"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."
Seuraavana aamuna — 4. päivänä kesäkuuta — huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.
Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.
Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle: