Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".
"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."
Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.
Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.
"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."
Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.
Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.
Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.
Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.
Tällä käynnillään kansalliskokouksessa — tällä sovinnonteon yrityksellä — oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.