Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:
"O, Richard! o, mon Roi!
L'univers t'abandonne",
tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan joutsenlauluksi.
Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla — Bourbonien värillä.
Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.
Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.
Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.
Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.
Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.
Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.