Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.
"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."
Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.
Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.
"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."
Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.
Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.
"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."