"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie
Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."
"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.
"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.
"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.
"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."
Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.
"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.
Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.
Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.
* * * * *