Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.
Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:
"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."
Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.
Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.
Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari
Josef vähäistä ennen kirjoittanut:
"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; — mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."
"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."
9.