En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!
J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.
Marie Antoinette."
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi kärsivällisesti ja viisaasti.
Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen noudattavansa uutta hallitusmuotoa.
Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.
Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi. Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.
Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa. Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu viralta.
Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.
Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä. Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se, että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai kokea.