Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina. Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.
Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa käymäjalkaa.
Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa kansan puolelta.
Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä, ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella äänellä kuningattaren korvaan:
"Ei — älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"
Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi, että juhla pian päättyisi.
Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei ollut entisestään vähentynyt.
Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.
Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja synnytti epäluuloa.
Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle edullisemmaksi.