Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu oli jo ennakolta varma.
Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.
"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia ainoana tehokkaana apukeinona."
"Pelastus", — selittää Marie Antoinette edelleen — "voi tulla ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."
Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.
Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.
Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.
Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta kuningasparia — Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, — mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.
"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia mielettömyyksiä. — Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua tulla autetuksi?"
19.