Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.
Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.
"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.
Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.
"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä tai tehnyt teille mitään pahaa?"
"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."
"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. — Minä olin onnellinen siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."
Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään vastoin hänen tahtoansa.
"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."
"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.