Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään ja tappaisi kuninkaan.
Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta edusmiesten turviin.
Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.
Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki virtaili kaikkien kasvoilla.
Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen suunsa vaiheilla.
Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.
Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi muutamat puhujista nimeltä.
Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin hallituksesta.
Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta Veto-papasta.
Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän kasvonsa äidin helmaan.