Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.
Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.
"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."
Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.
Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.
Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.
Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.
"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. — Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."
Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.
"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."