Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.
Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.
Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.
Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.
Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.
Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.
"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."
"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"
Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.
"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? — Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"