Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.
Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.
Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.
Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:
"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."
Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.
Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.
"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."
Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.
Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa luultiin.