Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:
"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."
"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.
Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.
Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja
Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.
He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie
Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.
Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.
Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.
Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.