Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti
Ludvig entisen ministerinsä.
Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.
Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.
Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".
"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.
"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.
Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.
Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.
"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, — kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." —
Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.