Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.
Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.
Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet, mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta, ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja vihamielisempänä.
Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa sotavankeihin oli todennäköistä.
Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.
"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä rakasta siveää sisartani."
Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.
Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.
Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie
Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta
Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.
Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika, joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin ranskalaisiin.
Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä, jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.