Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.
Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet. Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.
Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.
Sali oli täynnä uteliaita.
Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille huomaamattomasta asemastaan.
He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.
Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.
Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan, saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta, heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.
Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan miehiä.
Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.