Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa kätensä.
Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.
Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.
Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa, mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään. Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.
Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.
Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.
"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta."
"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään pettää."
Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia; he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle suuruudelle.
Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi. Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat, balkongit, katot ovat täynnä katsojia.