Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä. Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti täynnä kansaa.
Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan, jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.
Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.
Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.
Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.
Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan mestaajan jalalle.
Mestaaja parahti tuskasta.
Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella kohteliaisuudella:
"Pyydän anteeksi, herraseni!"
Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.