Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä "prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis, jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."
Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.
Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin, että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846 toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet, ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön, jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.
Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet tavoitellakseen Ranskan kruunua.
Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.
Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon puoltajia.
Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun. V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat toistamiseen alakynteen.
Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa. Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan, mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.
Miekassa on seuraava kirjoitus:
"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen, mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan, jonka hän voitti kärsivällisyydellään."