Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin, rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä pääkaupungin melussa.
Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea, uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen kirjeensä prinsessa Elisabethille. — — —
Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.
Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa, mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.
Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.
Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei puuttunut syytä.
Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.
Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää, ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän lieneekin rikkonut! — Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar. Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.
Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään, verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen omaan retkeilyynsä mestauslavalle.